Tänään haluan nostaa esiin yhden hieman henkilökohtaisemman aiheen.
Yksinäisyyden yrittäjänä.
Ei ehkä ihan ensimmäisenä ajattelisi, että minäkin koen yksinäisyyttä lopulta aika usein.
Olen sosiaalinen, tutustun helposti uusiin ihmisiin ja ympärilläni on paljon ihmisiä. Minulla on tiimi, ystäviä, perhettä ja paljon erilaisia ihmisiä, joiden kanssa saan jakaa elämääni.
Silti olen viime vuosina huomannut, että yksinäisyyden tunne on oikeastaan lisääntynyt sitä mukaa, mitä enemmän yritykseni on kasvanut.
Ja mitä enemmän itse olen kasvanut sen mukana.
Ehkä yksi syy on se, että yrittäjyys on pakottanut minut katsomaan peiliin aika monta kertaa.
Olen joutunut pohtimaan todella syvällisesti sitä, kuka olen, mitä haluan elämältäni ja millaista elämää oikeasti haluan rakentaa.
Ja mitä paremmin olen oppinut tuntemaan itseni, sitä selvemmin olen myös huomannut, millaiset asiat ovat minulle tärkeitä.
Ja ehkä toinen syy on vielä yksinkertaisempi:
Minulla on todella paljon intohimoa tehdä ja luoda asioita.
Haluan rakentaa, luoda, kehittää, kokeilla ja nähdä omia visioitani oikeasti maailmassa.
Minulla on tällä hetkellä valtavasti unelmia ja asioita, joita haluan vielä tehdä.
Enkä tarkoita tätä mitenkään niin, että olisin jotenkin muita kunnianhimoisempi tai että muiden pitäisi haluta samoja asioita.
Tämä on vain sattumalta minun tapani olla tässä maailmassa.
Mutta välillä se on myös raskasta.
Koska vaikka yrityksen kanssa menisi todella huonosti, en vain pysty luovuttamaan.
Ei siksi, että aina pitäisi vain puristaa kovempaa.
Vaan siksi, että sisälläni on niin suuri palo rakentaa niitä asioita, joihin uskon, että olen valmis sietämään niiden vuoksi aika paljon epävarmuutta, painetta ja epämukavuutta.
Olen valmis ottamaan riskejä, joita kaikki ympärilläni eivät ottaisi.
Ja ymmärrän sen täysin.
Jos vieressäni oleva ihminen ajattelee, että elämässä voisi valita myös huomattavasti helpomman ja turvallisemman polun, ei ole mitenkään outoa, ettei hän aina ymmärrä, miksi minä valitsen toisin.
Eikä heidän tarvitsekaan.
Mutta juuri tässä yrittäjyys voi joskus tuntua yksinäiseltä.
Koska joitakin asioita on vaikea selittää.
Ja joskus huomaan kaipaavani ympärilleni ihmisiä, joiden kanssa voisin puhua asioista todella syvällisesti.
Ei vain siitä, miten bisneksellä menee.
Vaan siitä Miksi teen tätä.
Mitä haluan rakentaa.
Mitä minä pelkään.
Minne olen menossa.
Miksi jokin asia on minulle niin tärkeä, että olen valmis ottamaan sen eteen ison riskin.
Nuo keskustelut ovat niitä, joita kaipaan ehkä eniten.
Tämä on ehkä yksi tärkeimmistä asioista, joita olen oppinut.
Joskus yksinäisyyden tunne ei ratkea sillä, että kalenteriin lisää ihmisiä, tapaamisia ja tekemistä.
Joskus tarvitsen ihan vain sen että joku asia tulee kuulluksi ja nähdyksi.
Olen alkanut kirjoittaa rehellisesti vihkoon, miten minulla menee.
Ei mikään kaunis, täydellisesti järjestetty päiväkirja.
Kirjoitan vain ylös, mitä päässäni oikeasti liikkuu.
Mikä tuntuu raskaalta.
Mitä minä pelkään.
Mistä olen innoissani.
Mitä en ymmärrä.
Mitä todella haluan.
Ja joskus se jo yksin auttaa.
Kun saan kaiken pois päästäni ja näen sen kirjoitettuna edessäni, löydän jotenkin tieni takaisin itseeni.
Ja ehkä sen jälkeen ymmärrän paremmin, mitä oikeasti tarvitsen.
Olen myös päättänyt alkaa tiedostaa tarkemmin, mistä oikeasti nautin.
Mitä haluan tehdä, kun minun ei tarvitse olla tuottelias, rakentaa mitään tai saavuttaa mitään?
Ja sitten haluan tehdä lisää näitä asioita.
Koska ehkä samanhenkisten ihmisten löytäminen ei aina tarkoita aktiivista ihmisten etsimistä.
Ehkä joskus ne ilmestyvät, kun alat elää elämää, joka todella tuntuu omaltasi.
En usko, että kaiken pitää tapahtua yksin.
Aivan päinvastoin.
Haaveilen edelleen siitä, että ympärilleni löytyisi pieni joukko todella luovia, isosti ajattelevia ja intohimoisia yrittäjiä.
Ihmisiä, joiden kanssa voisi jakaa sekä hullut ideat että ne päivät, jolloin mikään ei tunnu menevän suunnitelmien mukaan.
Ja kyllä, haaveilen myös siitä, että joskus vierelläni olisi puoliso, joka ymmärtää tämän elämäntyylin, visiot ja sen, miksi haluan rakentaa niin paljon.
Joku, joka ei yritä pienentää unelmiani vaan kannustaa minua niitä kohti.
En tiedä, milloin tai miten nuo ihmiset tulevat elämääni.
Mutta uskon, että he tulevat vielä.
Ja ehkä siksi en halua nähdä yksinäisyyttä vain ongelmana, joka on korjattava.
Ehkä se kertoo myös jotain siitä, miten olen muuttunut.
Kuinka olen kasvanut.
Kuinka paljon selkeämmäksi olen tullut sen suhteen, mitä haluan ja kenen kanssa haluan jakaa elämäni.
Ehkä seuraava askel ei olekaan tyhjien tilojen täyttäminen mahdollisimman monella ihmisellä.
Vaan rakentaa vähitellen ympärilleni sellainen elämä, jossa minun ei tarvitse pienentää itseäni, unelmiani tai sitä, mitä haluan maailmaan luoda.
Ehkä oikeat ihmiset löytävät minut jostain matkan varrella. 🤍
-Elli, Ecbelle
