On olemassa hetkiä, jolloin elämä ei varsinaisesti anna sinulle uutta vastausta. Sen sijaan se saa sinut esittämään itsellesi kysymyksen, jota et ole ehkä pitkään aikaan pysähtynyt kysymään.
Mitä minulle oikeasti kuuluu?
Alkuvuodesta löysin itseni jälleen tilanteesta, jonka moni meistä varmasti tunnistaa. Ulkoisesti elämässä oli paljon ihmisiä, tekemistä, tavoitteita ja suunnitelmia. Silti sisälläni oli yksinäisyyden tunne, jota en oikein osannut selittää.
Se sai minut pysähtymään.
Olen vuosien varrella oppinut, kuinka helposti voimme rakentaa elämää, joka näyttää ulospäin juuri sellaiselta kuin olemme toivoneet. Voimme saavuttaa tavoitteita, kasvattaa yrityksiä, luoda ympärillemme verkostoja ja täyttää kalenterimme asioilla, jotka vievät meitä eteenpäin.
Mutta kuinka usein todella pysähdymme kysymään itseltämme, olemmeko itse mukana siinä elämässä, jota rakennamme?
Niinpä tein jotain yksinkertaista. Otin vihkoni esiin ja aloin kirjoittaa.
En suunnitellut uutta yritystä. En etsinyt seuraavaa suurta ideaa. Halusin vain ymmärtää itseäni hieman paremmin.
Mitä todella rakastan? Mikä saa minut tuntemaan itseni eläväksi? Mitä kaipaan? Mitkä asiat ovat minulle merkityksellisiä silloinkin, kun kukaan muu ei ole katsomassa?
Aloin kirjoittaa vastauksia yksi kerrallaan:
Rakastan kukkia.
Rakastan elämän pieniä ihmeitä ja sitä tunnetta, kun tavallisesta hetkestä tulee yhtäkkiä taianomainen.
Rakastan kauneutta, joka saa sinut tuntemaan jotain.
Ja rakastan ranskan kieltä.
Ranska ei ole koskaan ollut minulle vain yksi maa muiden joukossa. Kävin ranskankielistä koulua, ja ranskanopettajani tutustuttivat minut paitsi kieleen myös osaan kulttuuriaan jo varhain.
Jossain vaiheessa elämä kuitenkin otti vallan. Työ, vastuu, kunnianhimo ja jatkuva halu mennä eteenpäin täyttivät tilan, joka aiemmin oli varattu myös unelmoinnille.
Kun kirjoitin vihkooni Rakastan ranskan kieltä jokin alkoi tuntua tutulta.
Tajusin, että minulla on IKÄVÄ Ranskaa.
Ei vain Pariisin nähtävyyksiä tai sen kauniita katuja. Kaipasin sitä tunnetta, jonka ranskalainen kulttuuri minussa herättää. Kaipasin ympäristöä, joka saa minut haluamaan hidastaa, katsella ympärilleni ja huomata pieniä yksityiskohtia. Kaipasin sitä, miten kauneudelle, tunnelmalle ja elämän pienille rituaaleille annetaan tilaa olla olemassa.
Ja yhtäkkiä mieleen tuli yksi ajatus:
Minun täytyy mennä Pariisiin.
En vielä tiennyt, mitä sieltä etsin. Tiesin vain, että minun piti mennä.
Varasin matkan Ranskaan.
Muistan vieläkin Pariisiin laskeutumisen tunteen. Ympärilläni avautuva kauneus liikutti minua niin paljon, että ensimmäinen ajatukseni oli yksinkertaisesti: Täällä on niin kaunista.
Seuraavat neljä päivää annoin itselleni luvan vain vaellella.
Ihailin arkkitehtuuria, pysähdyin arvostamaan yksityiskohtia, uppouduin tunnelmaan ja annoin ajatusteni vaellella. Minulla ei ollut mitään erityistä suunnitelmaa siitä, mitä halusin löytää. Halusin vain olla jossain, joka näytti herättävän minussa jotain, jonka olin hetkeksi unohtanut.
Jälkikäteen ajateltuna se ehkä olikin koko matkan tarkoitus.
En mennyt Pariisiin etsimään liikeideaa. Menin, koska kaipasin yhteyden uudelleen löytämistä johonkin sisäiseen itsessäni olevaan asiaan.
Ja joskus, kun lakkaamme yrittämästä pakottaa asioita tapahtumaan, luomme tilaa jollekin uudelle.
Lopulta päädyin Champs-Élysées'lle.
Minulla ei ollut aavistustakaan, mitä oli tapahtumassa.
Yhtäkkiä ajatukseni, tunteeni, ympärilläni oleva kauneus, muistoni ja unelmat, joita olin kantanut mukanani niin kauan, tuntuivat yhdistyvän joksikin täysin uudeksi.
Se ei ollut enää vain idea tai tuote. Näin mielessäni kokonaisen maailman muotoutuvan.
Maailma, jossa kauneus ei ole vain sitä, miltä jokin näyttää.
Kyse on myös jostain paljon syvemmästä.
Inspiraatio oli niin voimakas, että käytin kolme tuntia kirjoittamiseen lähes keskeytyksettä. Seuraavien viikkojen aikana jatkoin idean kehittämistä. Ajatuksia ja mahdollisuuksia tuli nopeammin kuin ehdin käsitellä niitä.
Kun aloin jakaa konseptia muiden kanssa, heidän reaktionsa saivat minut pysähtymään. Jotkut vertasivat sen maailmaa Diorin kaltaisten ajatusten ylellisyyteen. Toiset taas kertoivat, kuinka syvästi idea resonoi heissä.
Kun lopulta esittelin konseptin Voguelle, heidän palautteensa vahvisti tunnettani siitä, että luomassani työssä oli jotain aidosti erityistä ja uniikkia.
Se oli hetki, jolloin aloin ymmärtää, ettei tämä ollut enää vain henkilökohtainen unelma. Se oli tarina, jonka halusin jakaa.
En voi vielä paljastaa kaikkea, mitä luomme. Mutta voin kertoa, että maaliskuussa 2027 paljastamme tämän maailman ensimmäistä kertaa erittäin intiimissä lanseeraustilaisuudessa yhteistyössä Voguen kanssa.
Vain 25 vierasta kutsutaan.
Tammikuussa avaamme myös odotuslistan niille, jotka haluavat olla osa tätä matkaa ennen virallista lanseerausta. Liittyjillä on pääsy johonkin erityiseen, joka ei ole muiden saatavilla.
Minulle tämä on paljon enemmän kuin uuden tuotteen tuomista maailmaan. Se on tilaisuus jakaa jotain, joka on syntynyt syvästi henkilökohtaisesta hetkestä, toivoen, että se löytää tiensä monien muiden elämään.
Ehkä siksi haluankin jakaa tämän tarinan jo nyt, vaikka kaikki yksityiskohdat eivät olekaan vielä julkisia.
Koska ennen valmista tuotetta on tunne.
Ennen kuin on brändi, on idea.
Ja ennen kuin maailma voi avautua muille, jonkun on ensin uskallettava itse astua siihen.
Minulle tämä matka alkoi Pariisissa.
Mutta todellisuudessa se alkoi paljon lähempänä kotia.
Itseni sisällä.
Bienvenue dans mon monde 🤍
